Väkivaltaa ei saa hyväksyä missään muodossa: ei henkistä eikä fyysistä. Itse olin veljieni kanssa koko lapsuusajan väkivallan uhri. Meitä pahoinpitelivät omat helluntailaiset vanhemmat kotona. Saarnaaja piti Saalemissa huolen henkisestä väkivallasta kolmena iltana viikossa: sunnuntaisin, tiistaisin ja torstaisin.
Kotiväkivallasta ei saanut puhua kenellekään. Isä sanoi meille lapsille: muistakaa, että näistä kodin sisäisistä asioista ei sitten puhuta ulkopuolisille.
Tavallisin väkivaltatilanne syntyi kun tulimme Saalemista illalla väsyneinä kotiin. Ulko-ovi pantiin heti lukkoon, äti yllytti isää lyömään meitä ja kauhistuttava hakkaaminen alkoi.
Mummu nosti kerran paitaani ja näki verijuovat selässä ja kysyi, että lyödäänkö teitä kotona. Sanoin, että lyödään. Mummu kysyi: kumpi lyö? Sanoin, että molemmat.
Se oli liikaa mummulle. Hän kauhistui ja sanoi etteivät he vaarin kanssa koskaan lyöneet omaa poikaansa. Asia jäi kuitenkin siihen. Hakkaaminen jatkui. Pelkäsimme aivan hirveästi palata kotiin kokouksen jälkeen, koska se tiesi varsin usein kauhistuttavaa pahoinpitelyä kotona.